Hyvästi odottelu, nyt on minun vuoroni
Olin seitsemänvuotias, kun ensimmäisen kerran sanoin ääneen, että minusta tulee isona näyttelijä. Siitä lähtien kuljin päättäväisesti kohti unelmaani.
Teksti: Saara Mänttäri
Itselleni oli aina selvää, että minun tieni näyttelijäksi kulkee opiskelemisen kautta, joten hain Teakiin ja Nätylle heti, kun lukio loppui. Hakuprojektista muodostui lopulta todella paljon pidempi ja hankalampi kuin olin osannut odottaa. Hakemisesta puhuminen on muodostunut jälkikäteen jonkinlaiseksi painolastiksi. Olen ajatellut, etten halua mainita koko asiaa enää ollenkaan. Ääneen sanominen aiheuttaa jostain syystä suurta häpeää ja välillä tuntuu kuin jakaisin itsestäni fiktiivistä sankaritarinaa ”vaikeuksien kautta voittoon”. Mutta jostain se silti taas putkahtaa ja tottakin se on. Onneksi jaksoin hakea kymmenen vuotta opiskelemaan näyttelemistä, sillä nyt saan olla tässä ja voin sanoa, että matka sinne on ollut kaiken arvoista.
En oikeastaan koko kymmenen vuoden hakemisen aikana kyseenalaistanut kouluun hakemiseni motiivia kertaakaan. Tein hakemisen ohessa paljon muita asioita; erilaisia töitä, kävin kansanopiston kahdesti, opiskelin toisen ammatin ja menin opiskelemaan kolmatta, matkustelin ja tein teatteria. Päätin, että niin kauan kuin ajatus siitä etten pääsisi kouluun aiheuttaisi katkeruutta tai surua, jatkaisin hakemista. Ajattelin, että en kestä jos minusta tulee näyttelijöitä täynnä olevan ystäväpiirini kiusallinen hahmo, joka aina nousuhumalassa tilittää katkerana siitä kuinka olisi aina halunnut olla näyttelijä enkä kitaraa soittava luokanopettaja. Kitaraa soittavissa luokanopettajissa ei ole mitään vikaa, mutta ei ollut minun unelmani!
Viimeisellä hakukerralla ajattelin, että nämä ovat hyvästit unelmalle. Kymmenen vuotta riittää ja keksin jotain muuta. Silloin sattui olemaan koronakevät, ja hakeminen tapahtui suurimmaksi osaksi yksin. Hakeminen oli paineetonta ja kun yhtäkkiä en keskittynytkään siihen, että minun täytyy olla parempi kuin muut hakijat, saatoin keskittyä vain siihen, miten mukavaa näytteleminen on. Suureksi yllätykseksi ja huojennukseksi tulin viimein valituksi Nätyn vuosikurssille 2021-2026.
Kun sitten vihdoin aloitin opiskelut, eivät ne vastanneetkaan kuvitelmaani. Olin jatkuvasti peloissani kaikesta ja kaikki aikaisemmat hakukerrat kummittelivat mielessäni. Ajattelin, että olin jotenkin huonompi kuin muut kurssitoverini, koska heidän osaamisensa oli huomattu jo nuorena, toisin kuin minun. Koin myös painetta, että minun pitäisi jo osata kaikki, koska olinhan vanhempi kuin muut. Koko ensimmäisen ja oikeastaan toisenkin opiskeluvuoden hoin itselleni, että nyt olen täällä eikä omaa olemistaan tarvitse jatkuvasti todistella muille.
Nyt kolmantena opiskeluvuonna teimme Hyvästi Mansikki -produktion yhteistyössä Nätyn ja Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Olen suunnattoman kiitollinen, että tähän yhteistyöhön ryhdyttiin ja toivon, että vastaavia toteutetaan myös tulevaisuudessa. Rakastan näyttelemistä, olen aina rakastanut, mutta jossain kohtaa opintojani unohdin sen. Älkää käsittäkö väärin, opiskelu ei ole ollut kammottavaa - päinvastoin. Se on ollut jännittävää, sykähdyttävää ja riemullista, mutta myös haastavaa, kamppailua omien odotusten ja pelkojen kanssa, kivuliaita muutoksia, epävarmuuden ja kateuden sietämistä ja sen ymmärtämistä, että näyttelemisen oppiminen on jatkuva prosessi joka jollain lailla alkaa uudestaan jokaisessa produktiossa..
Kaikki se kipuilu on ollut kasvamista ja oppimista ja nyt on aika nauttia siitä.
Hyvästi Mansikki palautti mieleeni, miksi hain kouluihin ne kaikki kymmenen vuotta. Vihdoinkin sain keskittyä vain näyttelemiseen, ja kaikki muu ympärilläni tuki tätä. Ei tarvinnut tehdä muita opintoja tai töitä sivussa ja perustella niiden avulla, että kyllä tässä elämässäni on suuntaa ja järkeä. Ei myöskään tarvinnut itse kirjoittaa, raksata lavastusta tai käydä kaivelemassa pukuvaraston nurkkia.
Sain keskittyä vain tekstiin, ruumiillisuuteen ja kanssanäyttelijöihin. Keskittyä itseeni ja nauttia siitä tuntumasta ja kokemuksesta, että olen opintojeni aikana todella oppinut jotain. Kaikki se kipuilu on ollut kasvamista ja oppimista ja nyt on aika nauttia siitä.
En ole näytellyt aiemmin ammattiteatterissa. Kesäteatterissa ja nuorisoteatteriaikoina kylläkin, eli vuosikymmen sitten. Ajattelin, että se olisi tuntunut jotenkin isommalta tai jännittävämmältä, mutta tunsinkin olevani enemmän kotona kuin pitkään aikaan. Näytteleminen tuntui kevyeltä ja helpolta. Yleisön edessä oleminen oli rentoa ja vapauttavaa. Kuin olisin herännyt horroksesta ja valot olisi laitettu taas päälle. Uskon, että se johtui siitä, että tämä yhteistyö tuli juuri oikeaan kohtaan opintoja. Olemme pyörineet kurssimme kanssa Nätyn Teatterimontussa, luokissa, nurkissa sekä komeroissa jo pari vuotta ja tunnemme toisemme hyvin. Luulen, että kaikilla alkaa olla hinku päästä muualle, mutta samalla Nätyn ulkopuolinen maailma jännittää - ainakin voin puhua omasta puolestani. Tuttujen ihmisten kanssa näytteleminen uudessa ympäristössä muuten osittain uuden työryhmän kanssa oli sopiva liukuma kohti uutta. Sai olla vielä opiskelija, mutta osittain jo jotain muuta. Tästä siirtyminen kohti työharjoittelua ja ammattia tuntuu luonnolliselta jatkumolta eikä jännitä ehkä ihan niin isosti. Vaikka jännittää tietysti jo nyt, vaikkei maisteriopinnotkaan ole vielä alkaneet.
Joulukuussa oli Tampereen Työväen Teatterin henkilökunnan joulujuhlat, johon myös meidän kurssimme oli kutsuttu. Sanoin ystävälleni joka työskentelee talossa kiinnitettynä näyttelijänä, että en tiedä uskallanko tulla sinne, kun en ole varma onko juhla tarkoitettu mulle kun olen kuitenkin vain opiskelija. Ystäväni vastasi nauraen, että ihan samalla tavallahan olen osa teatteria kuin kaikki muutkin (nyt kun siellä olen). Siinä hetkessä ehkä tajusin, että olen jännittänyt ja murehtinut ihan turhia. Tampereen Työväen Teatteri on koko ajan ottanut meidät vastaan innostuksella ja lempeydellä, kohdannut meidät tasa- arvoisina tekijöinä. Omassa päässäni pienensin itseäni ja tätä saavutusta. Ihan kuin en saisi ajatella olevani oikea näyttelijä, koska olen vielä opiskelija. Enhän minä voi riemuita näin paljon siitä, että pääsen vihdoinkin ammattinäyttämölle, koska olen jo 30-vuotias ja tämä voisi olla jo arkeani. Mutta kaikilla ja kaikelle on aina ensimmäinen kerta. Oli se sitten minkä ikäisenä tai missä vaiheessa elämää vain.
Merkityksellisen produktiosta teki myös se, että se on kurssimme viimeinen koko porukan juttu. Tuntuu, että vaikka samalla teatterimontun seiniä on tullut tuijoteltua enemmän kuin omaa kotia, niin silti huomaan ajattelevani että eilenhän se vasta oli kun sain kuulla vihdoin päässeeni kouluun. Olen valtavan ylpeä meistä ryhmänä. Kuinka työskentelimme, opettelimme uuden murteen, tutustuimme itsellemme hyvin kaukaiseen maailmaan ja onnistuimme erinomaisesti sen esittämisessä niin yksilöinä kuin ryhmänä. Pohdin aina ennen kouluun pääsyä sitä, millaisia ryhmiä ne kouluun päässeet tyypit muodostaa. Tässä kohtaa, tässä ryhmässä ajattelen, että enpä olisi parempaa kurssia osannut itselleni toivoa. Pelottomia, rohkeita ja niin pirun taitavia. Kun kumarsimme viimeisessä esityksessä, tuntui, että olimme ihan eri näyttelijöitä kuin harjoitusten alkaessa. Minä olin eri näyttelijä kuin harjoitusten alkaessa. Siinä rivissä seistessäni, yleisöä ja kurssikavereitani katsoen, tajusin yhtäkkiä olevani juuri sellainen näyttelijä, joksi olin seitsemänvuotiaana haaveillut isona olevani.