Onko näyttelijällä varaa olla someton?
Teksti: Eeva Kaihola
Kuvat: Polina Tankilevitch, Nomi Enckell, Mikko Kauppila
Olin 12-vuotias, kun tein profiilin IRC-galleriaan salaa vanhemmiltani. Netin sosiaalisessa yhteisössä pystyi julkaisemaan kuvia, kertomaan itsestään ja pitämään yhteyttä ystävien kanssa. Galleria tarjosi keinon ilmaista itseään, kun maailmalle pystyi viestimään kuvien ja tekstien avulla: tällainen minä olen. Pian tykkäysten määrä kertoi, mitä muut ajattelivat sinusta. Välillä palautetta pyydettiin ja annettiin suoraan: tykkää tästä niin kerron sun ulkonäön asteikolla 1–10. Sain kerran yhdeltä pojalta 6-. Nyt naurattaa, mutta silloin itsetuntoni koki kolauksen.
En ymmärtänyt vielä, että olin jo oppinut huomiotalouden logiikan: ole näkyvä, ole arvioitavissa, ole mielipide. Samaa logiikkaa meille opetti uusi viihdemuoto: tosi-tv, jota miljoonat katsoivat – ja katsovat edelleen. Tosi-tv tuli lähelle. Ystäväni osallistui Idolsiin ja Talenttiin. Jopa rippipappini oli mukana Selviytyjät Suomi -kisassa. Olen kasvanut maailmaan, jossa katse porautuu yksilöön, hänen osaamiseensa, ulkonäköönsä, elämäänsä. Maailmaan, jossa näkyvyys on koukuttavaa ja nähdyksi tuleminen tärkeää.
Huomiotalouden uusi näyttelijäsukupolvi
Helmikuun lopulla Long Play julkaisi artikkelinsa Nimet listassa. Jaoin artikkelin Instagramissa ja kysyin kollegoiltani, mitä mieltä he ovat somesta ja näyttelijäntaiteesta. Pohdin stooreissa ääneen, etten hakenut Teatterikorkeakouluun brändätäkseni itseni töiden toivossa, vaan koska haluan näytellä. Kommenteissa toistuivat pohdinta siitä, onko somella vaikutusta työnsaantiin ja toisaalta kokemus siitä, ettei somessa jaksaisi olla, muttei sieltä uskalla lähteäkään, koska näkymättömyyden vaikutukset pelottavat.
Täytän tänä vuonna 30, ja olen ollut somessa yli puolet elämästäni. Alalle on tulossa sukupolvi, joka on elänyt koko elämänsä kahdessa todellisuudessa, maallisessa ja sosiaalisen median pikselisavotassa. Uskon, että me huomiotalouden kyljessä kasvaneet näyttelijät tulemme yhä useammin kilpailemaan rooleista somevaikuttajien ja julkkisten kanssa. Meille näkyvyys on ollut arkipäivää läpi elämän. Vaikka näyttelijän ammatti on lähtökohtaisesti näkyvä, huomaan pohtivani, millaista näkyvyyttä näyttelijä voi antaa menettämättä kykyä muuntua vieraaksi itselleen ja muille.
Somessa voi olla mukana eri volyymilla. Aktiivinen somettaminen ei ole sama asia kuin somen tekeminen työkseen eli somevaikuttaminen. Vaikuttajien tulonlähde on usein kaupallinen yhteistyö eli yritykset maksavat siitä, että hän mainostaa tuotteita tai palveluita kanavallaan seuraajilleen. Kollegoiden kommentit toivat ilmi, että monet näyttelijät pitävät esimerkiksi Instagramia portfoliona tai paikkana, jossa voi näyttää itsestään puolia, jotka eivät tule cv:ssä ilmi. Minulle tämä näyttäytyy ennemmin aktiivisena ”somessa olona” kuin oman työn suorana markkinointina saati somevaikuttamisena.
Onko näyttelijällä varaa olla pois somesta?
Keskustelin somesta ja tulevaisuuden näyttelijästä kahden kollegan, näyttelijä Nomi Enckellin sekä Mikko Kauppilan kanssa. Enckell opiskelee Teakissa viidettä vuotta ja näyttelee syksyllä Wicked-musikaalissa Glindan roolin. Hänellä on TikTokissa 121 tuhatta seuraajaa. Kauppila ei ole ollenkaan somessa. Syksyllä hänet nähdään ensi-iltaan tulevassa Svenska Teaternin Änglagård-näytelmässä.
”Mielestäni näyttelijällä ei ole varaa olla pois somesta. Nykymaailma on nopea eikä välttämättä ole aikaa etsiä näyttelijöitä kiven alta. Jos joku jatkuvasti vilahtaa somessa niin luulisi, että se näyttelijä tulee helpommin mieleen roolittajille ja tuottajille”, Enckell pohtii.
”Oma kokemukseni on, että Teakissakin kannustetaan paljon itseohjautumiseen. Eikö somen tekeminen olisi juuri sitä itseohjautumista?”, hän miettii.
Jaamme kokemuksen siitä, että someen liittyy jokin asenne. Tuntuu, että pelätään uskottavuuden tai mystisyyden menettämistä, jos paljastaa liikaa esimerkiksi somessa.
”Kaikki eivät myöskään oikeasti tykkää tehdä tai halua olla somessa, mikä on ihan ymmärrettävää”, Enckell lisää.
Kauppila tuo keskusteluun toisen näkökulman.
”En ole somessa. Somessa ihminen on aina identtinen itsensä kanssa, siellä esitykset itsestä rakentavat julkista identiteettiä. Näyttelijäntyö pyrkii nähdäkseni päinvastaiseen: näyttämöllä näyttelijä ruumiillistaa jotakin vierasta, itsen ulkopuolista. Se, että some tulee tähän väliin, ja katsoja pystyy seuraamaan näyttelijää yhtä hyvin somessa kuin näyttämöllä häiritsee näitä molempia esityksiä”, Kauppila summaa.
”Ajattelen, ettei näyttelijästä ole tarpeen saada otetta. Jos tiukan otteen saa, on jokaisen roolityön sisältö jo ennakoitavissa. Kun puhutaan vaikuttajista ja henkilöbrändeistä, puhutaan rivien välissä aina myös typistämisestä, monimerkityksellisyyden tukahduttamisesta, tyypittelystä. Niin kauan, kun voin välttää ottamasta osaa oman brändin tietoiseen rakentamiseen, aion myös tehdä niin”, hän sanoo.
Usea näyttelijä kokee painetta olla sosiaalisessa mediassa, vaikka eivät pyrkisi somevaikuttajaksi, sillä somettomuudessa on riskinä tulla unohdetuksi. Onko etuoikeus olla pois somesta, Mikko?
”Varmaan se on jonkinlainen etuoikeus. Toisaalta ajattelen, että edelleen työt tulee pääosin perinteistä kautta: koe-esiintymisten tai edellisten töiden poikimana. Itse poistin somen noin viisi vuotta sitten. Jos olisin nyt valmistumassa alalle eikä mulla olisi mitään töitä tiedossa, ajatukseni voisi olla eri”, hän myöntää.
Sosiaalinen media voi luoda illuusion siitä, että se vaikuttaisi suuresti työnsaantiin tai toisi juuri näyttelijäntöitä.
Enckell kertoo kokeneensa sometyön tuovan pääosissa some- ja mainostöitä eikä hänen tietoonsa ole ainakaan tullut, että someseuraajamäärä olisi vaikuttanut hänen näyttelijäntöihinsä.
”Saadessani työn tarjoan aina teatterille somemainontaa mun kanavalla erillisellä sopimuksella”, hän lisää.
Voiko näyttelijä olla brändi?
”Katsoin Sointu Borg & Tyrkyt -ohjelmaa. Siinä Borg korosti, miten vaikuttajien on syytä kirkastaa, mikä on se tuote, mitä he yrittävät kuluttajille myydä ja mitä kuluttajat tietävät saavansa kuluttaessaan vaikuttajien sisältöä. Näyttelijä ei typisty tuotteeksi eikä brändiksi, vaan näyttelijä on aina sika säkissä. Roolitettaessa näyttelijä johonkin tuotantoon olisi mielestäni toivottavaa, että katsoja nimenomaan ei tietäisi mitä saa, sillä näyttelijä muuntautuu, luo jotakin uutta. Näyttelijästä, toisin kuin vaikuttajasta, ei ole tarkoituskaan saada täysin otetta”, Kauppila selittää.
”Jos Sointu Borg näyttelisi teatteriesityksessä Ofeliaa, tulisivat hänen henkilöbrändinsä merkitykset osaksi esitystä. Samoin kuin liian näkyvät brändit häiritsevät puvustuksessa myös henkilöbrändi häiritsee. Somessa toistettava brändi jää ikään kuin näyttelijän ruumiiseen kiinni”, hän sanoo.
Teatteri ja elokuva ovat lähtökohtaisesti tarinankerrontaa eikä yhden yksittäisen henkilön eläytymisen ihailua tai tarkkailua. Jos näyttelijän näkyvyys menee tarinan edelle, tarina itse jää etäiseksi.
Näyttelijän henkilöbrändi on harvoin yhtä vahva kuin somevaikuttajalla, ja ehkä juuri siksi rajaa on vaikea määrittää. Missä vaiheessa puhutaan itsensä brändäämisestä? Koen rakentavani sosiaaliseen mediaan omakuvaa itsestäni, mutta en ole varma, lasketaanko sekin brändäämiseksi.
Brändäämisen ohessa alan miettiä typecastingia. Typecastingissa jokin ulkopuolinen katse alkaa määritellä sinua tiettyyn suuntaan, kun taas brändäämisessä yrität itse vaikuttaa siihen, miten sinut nähdään. Voiko katsetta kontrolloida ja haluaako näyttelijä kontrolloida sitä? Mieleeni tulee näyttelijätaiteen professori Elina Knihtilän huomio eräällä kurssilla Teakissa:
”Kukaan ei halua, että hänet määritellään, mutta kaikki haluavat kuitenkin tietää, millaisia ovat.”
Tavoittamaton näyttelijä
Eräs kollega kertoo, kuinka hänen opiskellessaan Yhdysvalloissa näyttelijäntaidetta opetukseen kuului itsensä brändääminen somessa, koska näyttelijät kilpailevat näkyvyydestä. Mikäli ei ole tarpeeksi näkyvä, ei saa töitä.
Enckellin mielestä näyttelijän brändäämistä olisi hyvä opettaa koulussa. Kauppila taas toteaa, että jos hänet olisi pakko brändätä, hän toivoo, että sen tekisi joku ulkopuolinen taho. Ja että sama ulkopuolinen taho pitäisi huolen somenäkyvyydestä eikä hänen itsensä tarvitsisi pitää somea yllä. Mietin, onko somettomuus Kauppilan brändi ja kuka hänelle sen brändin on kehittänyt. Hän itse vai ulkopuolinen katse.
Kauppilan ajatus siitä, että näyttelijän kuuluu jäädä ei täysin tavoittamattomaksi, on kiinnostava, mutta kenellä on siihen varaa? Tavoittamattomuus tuntuu tässä ajassa etuoikeudelta, jonka voi sallia itselleen vasta kun on tullut nähdyksi. Oma havaintoni on, että huomiotaloudessa halutaan saada ote, halutaan tietää mitä saadaan ja mikä sen arvo on. Taide ei ole sitä. Taiteen kuuluu olla uteliaisuutta, sen ei kuulu luvata mitään, sen arvon mittaaminen on hankalaa ja sen vuoksi taide hankaakin huomiotalouden logiikkaa vastaan. Selvästi somen ohelle on nousemassa uusi trendi, jossa ihmiset haluavat sulkea ruudut ja elää hetkessä.
Me luomme tulevaisuuden todellisuutta
Somekaan ei ole vain sinusta kiinni. Somesuosio ei riipu pelkästään sisällöstä tai ahkeruudesta. Siihen vaikuttaa merkittävästi algoritmi, eikä se ole neutraali.
Algoritmi kaventaa näkökenttäämme, luo kuplia ja suosii sisältöä, joka herättää suuria tunteita. Musiikkialalla on jo puhuttu siitä, miten algoritmi suosii tiettyjä taiteilijoita ja jättää varjoon ne, jotka eivät sovi sen logiikkaan. Sama uhkaa mielestäni näyttelijäntaidetta. Jos näyttelijän näkyvyys alkaa vaikuttaa siihen kuka saa roolin, algoritmi vaikuttaa liikaa siihen, millaisia tarinoita ylipäätään kerrotaan ja kenen suulla.
Toivon, että taiteella on tulevaisuudessa varaa olla algoritmin ulottumattomissa, vaikka taide olisi somessa. Uskon, että niin katsoja kuin näyttelijäkin kaipaa jotain sellaista, mistä ei saa hetkeksi otetta. Hetkeä, jolloin todistamme jotain samaistuttavaa ja samalla itselle niin vierasta.
Ärsytystä, itseilmaisua ja painetta olla somessa
”Siis vitsit oon pohtinut tätä paljon. Että pitääkö oikeesti jotenki alkaa panostaa tähän somegeimiin että ois paremmat mahollisuudet työllistyä..”
”Oon huomannu et must on hauskaa et Suomessa ehkä kriiseillään tätä somea enemmän kun esim jenkeissä. Tai sitä että pitää brändätä itseään koska varmaan 1/4 ajasta mun opinnoissa jenkeissä puhuttiin siitä et miten brändätä itsensä ja miten työllistyä ja että se on näyttelijän tehtävä olla näkyvä, koska muuten ei saa alalla töitä kovan kilpailun takia. Eli siis toisaalta aika fresh että sitä on nyt vasta Suomessa alettu pohtimaan ja just tulee tosi onnellinen olo siitä etuoikeudesta että vasta kun ajat on hankalia niin aletaan miettimään omaa brändiä ja markkinointia.”
”Nopee henk koht mp ja kokemus on et vituttaa olla somessa, oisin jo poistunu muutama vuos sitten koska huomannu et vaikuttaa negatiivisesti mielenterveyteen ku se on suunniteltu niin koukuttavaks et kontentin tuottamisen ohella unohtuu helposti ite vaan "kuluttajaks" ja jää tsiigaa kaiken maailman meemivideoita ja doomscrollailee moneks tunniks. Mut kuten sanoit, tuntuu ettei oo varaa myöskään olla pois. Henk koht ärsyttää et joutuu rakentaa jotai brändii (varsinki ku omast koulutuksest ei oo saanu siihen mitään valmiuksii) et sais tehä taidetta.”
”Siis mä luin jo monta-monta vuotta sitten pari tutkimusta siitä, että katsoja ei enää samaistu näkemäänsä roolihahmoon, vaan näyttelijään näyttelemässä sitä. Tunnistin tästä kyl itseni, koska noh, oon aina rakastanut katsoa näyttelijöitä näyttelemässä - yksi syistä miksi olen alalla. Ehkä toi voi kans olla joku individualismin aikakauden tuotos myös, mutta toisaalta kyl se katse näyttelijään vs. rooliin myös lisää mielestäni sitä ”näyttelijyyden tunnistamista” - vaikka perus katsojalla ei oiskaan siihen samoja sanoja kuin meillä. Tää on yks syy miksen usko mihinkää tabula rasaan.”
”Jos nuorella naisnäyttelijällä on kirjakerho ja tekee kaupallisia yhteistöitä - fine. Jos nuori naisnäyttelijä tekee huumorilauluvideoita - vähän sus. Miesnäyttelijät saa toki tehdä mitä vaan - (nuoriso)kansantaiteilijoita huumorisisällöillään tai älykkäitä ammattilaisia, jotka saa kuitenkin energiajuomalähetyksiä kotiinsa.”
”Siis itteeni rassaa helvetisti et näyttelijöiltä odotettais brändäystä ja someduunia. Sehän kertoo just siitä et minkä perusteella roolitetaan. Et merkityksellisempää on KUKA näyttelijä on kuin se MITEN hän näyttelee. Ihan kuin arvostus hyvään näyttelijäntyöhön ois hiipumassa tai näyttelijäntyötä ei enää ees ymmärretä taiteenlajina. Mut sit samal kauhee paine ja ite just en uskalla olla pois somesta. Sanoit hyvin et ei oo "varaa" olla pois somesta, koska riskit on nii isot. Jos ei someta ees vähän omista töistään niin katoaako kartalta. On sellases ristipainees, et vähä niiku vituttaa koko sometouhu mut sit kaikki muutki tekee nii ei uskalla jättäytyy pois.”
”Mä en oo hirveen ekstrovertti isois porukoissa tai se vaatii oikeenlaista mielentilaa nii some tuntuu aika kivalta tavalta ilmasta itseään. Somee on kiva tehä. Mut kyl mä mieluummin siel koekuvauksissa olisin kuin somessa esittelemässä itseäni.”
”Ajattelen, et itsensä brändääminen voi olla myös eri ku some. Kun näyttelijä brändää itsensä, kyseessä voi olla millanen näyttelijä hän on eli onko komedia, draama, millasia rooleja tekee, työn tekemisen tapa ja estetiikka. Se kaikki liittyy duuniin, kun taas some on usein enemmän minä yksityiskenkilönä. Somen tekeminen on kuitenkin myös oma duuninsa tai että sais niitä seuraajia. Ei riitä, et tekee kivaa sisältöä, pitää tuntee miten some toimii jne."
”Kyl mua ärsyttää se, et mun työt viedään. Multa on yks julkkis vienyt mun roolin, sellasen minkä mä olisin ihana sikana halunnut ja se olis ollut täydellinen mulle niih kyl se edelleen suututtaa vuosien jälkeen et sen sai tyyppi joka ei oo koskaan ennen näytellyt.”
”Itekin miettinyt sitä, mitä näyttelijän some voisi olla? Tuntuu, että mikään taiteellinen ei oikein edes kiinnosta tai et ne saa vähiten katsojia. Tuntuu et kaikkein hölmöimmät, extempore videot joissa ei oo päätä eikä häntää, saa eniten katsojia. Pitäiskö alkaa tyhmentää itseään? Samalla on olo ettei yhtään jaksa koko somea ja haluaisi vaan muuttaa perheen kanssa metsään”.
Det här pratar vi om: Har en skådespelare råd att vara some-fri?
Skådespelare Eeva Kaihola funderar på skådespelares synlighet på some. I hennes intervju berättar kollegorna Nomi Enckell och Mikko Kauppila om sina förhållanden till sociala medier.
“När jag får ett jobb erbjuder jag alltid teatern somereklam på min kanal med ett separat kontrakt”, berättar Enckell.
“Själv tog jag bort some för ungefär fem år sedan. Ifall jag nu skulle vara på väg att bli färdig och komma ut på fältet och jag inte skulle ha några fastslagna jobb skulle mina tankar kanske se annorlunda ut”, berättar Kauppila.